S Venäläinen runoilija Vladimir Vysotski (1938-1980)

Maassa, jolla oli autoritaarinen menneisyys ja totalitaarinen nykyisyys, taiteilijalla oli kaksi vaihtoehtoa. Joko hän ryhtyi sosialistisen realismin seireenilaulajaksi tai kääri kritiikkinsä kieleen, jota sensuuri ei oikein ymmärtänyt. Vysotski käytti tätä jälkimmäistä.

Vaikka Vysotskin poliittisuudesta on paljon kiistelty, meille on aika selvää, että hän oli poliittinen taiteilija – tai olisiko parempi sanoa, hän oli myös poliittinen taiteilija. Hänen kohteenaan oli neuvostoyhteiskunta kaikkine ulottuvuuksineen, ne kipuilut ja myös onnen hetket, jotka neuvostoihminen kohtasi. Vysotskin lauluissa Jumalansa hylännyt yhteisö ei tunnista ongelmiaan. Se ei tunnista ihmisten synkkyyttä ja pahuutta, hulluutta ja valitusta, vääryyttä ja tyhmyyttä. Se ei tunnista alkoholismia ja itsemurhia, ei varkauksia, tappeluita eikä väkivaltaa – tai ainakaan se ei välitä niistä.

Vysotski oli äärimmäisen tuottelias. 17 vuotta kestäneen uransa aikana hän teki 600-700 laulua, ja niissä eli ja hengitti koko hänen aikansa, koko olemassa ollut Neuvostoliitto. Vysotskilla oli vahva kunnioitus Neuvostoliittoa, omaa maataan kohtaan, mutta hän oli tyytymätön kaikkeen siihen pahaan ja huonoon, mikä tuossa maassa konkretisoitui. Hänen ironiansa ja satiirinsa oli usein murskaavaa, mutta sen kiinni saaminen on usein vaikeaa. Sen ymmärtäminen edellyttää Neuvostotodellisuuden ainakin kohtuullista tuntemusta.

[Näin oli lausuttu Suomen humanistiverkko Agricolan sivuilla 2.5.2022 julkaistussa Kari Immosen kirjoittamassa kolumnissa Vladimir Vysotski oli kriittinen trubaduuri joka etsi totuutta. Runoilijasta on olemassa myös Wikipedia-artikkeli.]