KULTTUURISODAN temmellyksissä on tapana nostaa tikun nokkaan elokuvien haitalliset nais- ja vähemmistökliseet ja huutaa hahmojen yksiulotteisuutta. Samaan aikaan tarkoituksella sivuutetaan maaseudun ihmisiin lyötävät leimat, ikään kuin raiskauksesta haaveileva maalaisjuntti olisi jokin esseistinen elokuvataiteen syväanalyysi. Esimerkiksi 1970-luvun cinemafeminismi kiinnitti lukijoidensa huomion Amy Summerin (Olkikoirat, kuva) kaltaisten "typyjen" tai "kiusoittelijoiden" seksikkyyteen, jolla motivoitiin raiskausfiktio, mutta jätti tietoisesti huomioimatta elokuvataiteen muut stereotypiat, kuten maalaismiehiin kohdistetun panettelun. Ajan kriitikot kuten Molly Haskell samastuivat miesten näkökulmaan ja tulkitsivat Amya heidän uhrinaan, mutta sivuuttivat sivistyksen ja maaseudun välisen konfliktin. Nyt 50 vuotta myöhemmin on syytä mennä jo eteenpäin. Modernissa kulttuurisodassa huudetaan yhä vain naisten ja vähemmistöjen kohtelua elokuvissa, mikä on absurdia, koska naiset on viimeiset pari vuosikymmentä esitelty tarinoiden voittajina.
Elokuvahistorian todellinen uhri on maatilan Unto, joka surutta assosioidaan sisäsiittoiseksi (Ihmisjahti, 2003) maalaismutantiksi (Yön silmät, 1977) tai reviiritietoiseksi tappajaksi (Raivoisa ajojahti, 1981) ja joka kasvattaa lapsensakin itsensä kaltaisiksi mulkuiksi (Eden Lake, 2008). Lisäksi Unto raiskaa jokaisen, jonka saa kiinni.
[Näin oli lausuttu Elitisti-sivustolla 9.8.2021 julkaistussa Jari Mustosen kirjoittamassa kolumnissa Saatanan punaniskat - elokuvataide ei opeta vihaamaan naisia, vaan maalaisia.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti