Kylmyys ja epäluuloisuus olisivat Stalinin tapauksessa ehkä pysyneet siedettävissä rajoissa toisenlaisessa ympäristössä tai vähäpätöisemmässä asemassa. Mutta bolševikkipuolueessa ne olivat paitsi hyödyllisiä ominaisuuksia, myös hyveitä. Armottomuus oli ominaista niin Stalinin oppimestari Leninille kuin hänen arkkiviholliselleen Trotskille. Lenin uskoi Venäjän sisällissodan jälkeisen nälänhädän ”opettavan tärkeän läksyn talonpojille” ja pyysi ulkomaista ruoka-apua vasta kun se oli poliittisesti välttämätöntä. Puna-armeijan komentajana Trotski luotti maksiimiin ”rivimies on pantava edestä tulevan todennäköisen ja takaa tulevan varman kuoleman väliin”.
Tsaarinvallan aikana salaisen poliisin jahtaamat ja vallassa ollessaan sisällissotaan joutuneet bolševikit uskoivat selviytyvänsä vain äärimmäisellä häikäilemättömyydellä – ja siihen heidän menestyksensä paljolti perustuikin. Lenin arvosti Stalinin ahkeruutta, mutta ennen kaikkea hänen säälimättömyyttään, ja piti häntä miehenä jollaisia vallankumous ehdottomasti tarvitsi. Häntä ei haitannut, että georgialainen oli maanalaisessa toiminnassa sekaantunut pankkiryöstöihin, murhiin, kiristyksiin ja kidnappauksiin. Lähetettyään Stalinin sisällissodan aikana sotilaskomentajaksi Tsaritsyniin (myöh. Stalingrad) hän kehotti tätä viesteissään yhä suurempaan kovuuteen. Stalin oli Leninille hyvä työrukkanen, kunnes Lenin elämänsä viimeisinä vuosina tajusi päästäneensä puolueen pääsihteeriksi vallanhimoisen sosiopaatin. Hän moitti poliittisessa testamentissaan Stalinia, ei tosin julmuudesta vaan ”karkeudesta” ja ”epäkohteliaisuudesta”, mutta silloin oli jo myöhäistä.
[Näin lausutaan lausuttu kauhistuttavan kirjailijan Timo Hännikäisen kirjoittamassa vuonna 2023 ilmestyvässä tutkielmassa, josta Sarastus-verkkolehdessä on 24.7.2022 julkaistu katkelma otsikolla Stalinin muotokuva.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti