Viranomaisilla ja asiantuntijoilla, kuten poliisijohtajilla ja professoreilla, on mahdollisuus vastata itseään koskevaan henkilökohtaiseenkin kritiikkiin julkisessa keskustelussa ilman, että asiasta täytyy tehdä kansalaisyhteiskunnan ja viranomaisvallan välistä arvovaltakysymystä.
Jos yhteiskunnalliset mielipide-erot kanavoidaan oikeuslaitoksen kautta normatiiviseksi rankaisuvallan käytöksi, on näin syntyvällä vastakkainasettelulla kansalaisyhteiskuntaa repivä ja luottamusta vähentävä vaikutus.
Mikäli poliittisia keskusteluja alkaa leimata rangaistusten uhka, kansalaiset säikähtävät, ja käynnistyy hiljaisuuden spiraali, jossa ihmiset harjoittavat itsesensuuria. Yleistyvää käytäntöä kirjatessaan lainsäätäjä puolestaan syventää mykkyyden kuilua.
En tarkoita, ettei viranomaisilla pitäisi olla oikeuksia. Mutta viranomainen on lähtökohtaisesti palvelijan asemassa ministereistä (minister, lat. = palvelija) alkaen.
Viranomaiset ovat myös vallankäyttäjiä, ja heidän valtaansa pitää rajoittaa. Jos viranomaiset saavat tuekseen oikeuslaitoksen (joka myös on viranomainen), lähestytään DDR:stä tunnettua yhteiskuntakäytäntöä, jossa kansalaiset voivat ainoastaan hävitä viranomaisvallan kanssa syntyvät konfliktit.
Kansanedustaja puolestaan ei ole viranomainen vaan luottamushenkilö: kansan edustaja.
[filosofi Jukka Hankamäki blogissaan 10.3.2022 julkaisemassaan merkinnässä Pata ja kattila kilpasilla – Musta kylki kummallakin.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti