Vanhat osavaltiot, erityisesti urbaanit asutuskeskukset, eivät suinkaan olleet mikään Eedenin puutarha. Samalla kun idässä tapahtuneet pakolaisvastaiset hyökkäykset antoivat ”taistelulle äärioikeistoa vastaan” alkumyyttinsä, omassa länsisaksalaisessa maailmassani julkinen keskustelu pääosin vaikeni niistä sosiaalisista ongelmista, joita esiintyi kotikaupungistani Berliinistä aina Ruhrin alueelle saakka.
Uudet osavaltiot Itämereltä Tšekin rajalle julistettiin taantumukselliseksi, skinien asuttamaksi no-go-alueeksi. Meidän omat no-go-alueemme, joiden asujaimistoa puolestaan luonnehtivat mustat geelitukat, saivat sen sijaan huomiota korkeintaan paikallislehdissä, jos niissäkään. Kulkeako yksinään yöllä Kottbusser Torin metroaseman tai Hasenheiden puiston läpi? Ei olisi juolahtanut mieleenkään! Media, poliitikot ja oikeuslaitos tekivät jokaisesta talon seiniin spreijatusta ulkomaalaisvastaisesta typeryydestä valtakunnallisen tason ongelman. Samaan aikaan jokapäiväiset saksalais- ja kristinuskonvastaiset huoranpenikkahuudot, joita jokainen länsisaksalaisista tovereistani on ainakin kerran saanut kokea, kuitattiin pelkäksi suurkaupunkilegendaksi.
Luonnollisesti 90-luvun rikolliset ja osin myös kuolemaan johtaneet mustiin, aasialaisiin ja vasemmistolaisiin kohdistuneet hyökkäykset olivat oikea ongelma, jota vastaan piti taistella ja josta piti keskustella. Mutta miksi samanlaiset tilanteet ja tapaukset, joissa uhrin ja tekijän roolit olivat päinvastaiset, olivat suorastaan tabu? Uutisissa näin minäkin polttopullojen lentävän vastaanottokeskuksiin ja yhdeksänvuotiaana pidin vaistomaisesti tällaista silmitöntä väkivaltaa vastenmielisenä. Kuulimme ystävieni kanssa koulujen juhlatilaisuuksiin tunkeutuneista skineistä ja sumeilemattomista hyökkäyksistä kodittomia vastaan, enkä tunne ketään, joka ei tuomitsisi niitä.
[saksalainen toimittaja Gil Barkei Sarastus-verkkolehdessä 11.10.2019 julkaistussa kirjoituksessaan Näyttääkö Itä-Saksa mallia? (osa 1)]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti