Sukulaisaltruismin teoria johtaakin vastaavaan päätelmään kuin psykologinen egoismi: oman lapsen auttaminen ei ole aitoa altruismia, sillä auttaja ei siinä uhraa geneettistä kelpoisuuttaan. Jos isä tai äiti siis hyppää virtaavaan veteen pelastaakseen hukkumassa olevat lapsensa, se ei luonnonvalinnan silmissä ole aitoa uhrautuvuutta. Sama pätee sisarusten, siskonpoikien ja muiden lähisukulaisten auttamiseen.
Tässä on kuitenkin olennainen ero psykologisen egoismin synkkään päätelmään: teoria sukulaisaltruismista kykenee selittämään, miten ”aito” sukulaisuussuhteesta piittaamaton altruismi on voinut kehittyä. Teorian mukaan ihminen on evoluutiohistoriassaan elänyt niin tiiviissä sukulaisyhteisöissä, että kanssaihmisten auttaminen toi aina geneettisiä hyötyjä. Tämä teki taipumuksesta niin vahvan, että jopa tuntemattoman ihmisen hätä herättää auttamishalun. Näkemyksen mukaan luonto ei olisi päivittänyt altruistisia tunteitamme toimimaan anonyymissa nyky-ympäristössä.
Toinen pääteoria altruismin evoluutiolle on vastavuoroisuus: ”Raavi minun selkääni, niin minä raavin sinun.” Kyseisen teorian mukaan pyyteetön avuliaisuus selittyy sillä, että esivanhempamme saivat vastapalveluksia ja osasivat niitä edellyttää.
[tiedetoimittaja ja tietokirjailija Osmo Tammisalo 18.9.2019 Ihmisluontoa etsimässä -bloginsa merkinnässä Altruismista ja sukupuolesta (vastine Puopololle)]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti