Onko minullakaan sitten antaa vastauksia? Tuskin, voin lähinnä sanoa mikä ei toimi. Jos jotain väittäisin tarvitsevamme, niin henkistä uudelleensyntymistä, kansallisen identiteetin kiteytymistä. Yhtenäiskulttuuri on aikoja sitten mennyt ja jäljellä on poteroita ja kuplia. Identiteetti, joka aiemmin oli kuin ilmaa, on nyt arvokkaampaakin arvokkaampi happipullo. Voin siis toivoa, että tilanne pakottaa ihmiset miettimään sitä, keitä he ovat. Ja tarkoitan tällä nyt jotain ihan muuta kuin pohjimmiltaan eturyhmäajattelun leimaamaa identiteettipolitiikkaa. Tarkoitan eksistentiaalista visiota paikastamme kansana muiden joukossa. Mihin vedämme rajan siinä, ketkä ovat suomalaisia? Liian paljon näen puolin ja toisin ajattelua, että me olemme oikeassa ja parempia ja siksi siis suomalaisia. Mutta kansallisuus ei ole mikään samanmielisten ja hyvien ihmisten kerho. Se on myös rikollisensa ja huorintekijänsä, laiskamatonsa ja irstailijansa. Uusnatsit ovat väärässä, mutta he ovat enemmän suomalaisia – siis meitä – kuin ensimmäinenkään irakilainen. Suomalaisuuden määritelmää kun en tiedä, mutta ainakaan siihen ei kuulu liberaalius. Samaan tapaan voisivat vastarintaliikkeen miehet painaa kalloonsa, että suvaitsevaisetkin ovat suomalaisia, niin paljon kuin se kenties heitä kismittääkin. He ovat enemmän meitä kuin ensimmäinenkään ryssä, oli tämä miten valkoihoinen tahansa.
[Lauri Stark 25.9.2016 Sarastus-verkkolehdessä julkaistussa kauhean maltillisessa kirjoituksessaan Peli jatkuu]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti