Ryhmäidentiteetin voimakkuudesta johtuen onkin äärimmäisen tärkeää kiinnittää huomiota siihen, minkälaisia ihmisryhmiä ja vaikutteita maahan ollaan tuomassa. Mitä vähemmän eri ryhmät jakavat samoja ihanteita ja ominaisuuksia, sitä heikommin ne kykenevät yhteistyöhön toistensa kanssa. Kilpailevien identiteettien läsnäolo johtaa lopulta taisteluun julkisen tilan hallinnasta, jossa jengit määrittelevät sen, minkälaiset ihmiset saavat missäkin lähiössä liikkua. Tähän mennessä kantaväestö on ollut tilanhallinnan suhteen altavastaajan asemassa, mikä näkyy hyvin Kölnin ahdisteluaallon ja Calaisin ”viidakon” tapauksissa.
Kun etnisten ryhmien jännitteet ylittävät tietyn pisteen, julkisella vallalla ei ole muuta mahdollisuutta kuin polkea kaikkien ihmisten kansalaisoikeuksia ja puuttua näiden ilmaisunvapauteen. Näiden toimenpiteiden aikaansaamaa tilannetta voidaan kutsua eräänlaiseksi pakotetuksi rauhaksi, mikä uhkaa rakoilla jokaisen uuden ristiriidan edessä. Nämä jännitteet eivät poistu yhteiskunnista ilman yhden ryhmän täydellistä hegemoniaa, jonka vastustaminen on kilpailevien identiteettien näkökulmasta mahdotonta. Euroopan maiden maahanmuuttopolitiikka määritteleekin pitkällä aikavälillä sen, mikä ryhmä kyseisen hegemonian saa lopulta varmistettua. Yhteiskunta koostuu ihmisistä.
Nämä negatiiviset lieveilmiöt ovat käytännössä se hinta, jonka eurooppalaiset päättäjät ovat olleet valmiita unelmansa vuoksi maksamaan. Lukuisten toisistaan poikkeavien ihmisryhmien asuttamista samalle alueelle on vuosikymmenten ajan perusteltu monikulttuurisuuden ihanteella. Tähän mennessä kyseinen ihanne on käytännössä synnyttänyt länsimaissa etnisten jännitteiden lisäksi ainoastaan uusia rikollisuuden muotoja, uskonnollista radikalismia ja valtavia taloudellisia tappioita. Monikulttuurisen yhteiskunnan mahdollistamat ”rikkaudet” eivät taasen ole realisoituneet vielä yhdessäkään länsimaassa
[liberaali Tuukka Kuru 5.9.2016 bloginsa merkinnässä Arvovalintakysymys]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti