Vaikka moderni ihminen ei yleensä puhu sielusta tai Jumalan lahjoittamasta elämästä, hän vailla mitään uskottavaa metafyysistä perustetta pitää elämistä velvollisuutena. Hän sanoo itsemurhaa pelkurimaiseksi huomioimatta, että kaiken hylkääminen ja hyppääminen tuntemattomaan vaatii tavatonta uskallusta. Hän syyttää itsemurhaajaa itsekkyydestä ymmärtämättä, että aivan yhtä itsekästä on vaatia elämäänsä perin juurin kyllästynyttä jatkamaan olemassaoloaan. Minusta jokaisessa itsemurhassa on jotakin sankarillista: sen tekijä uhraa kaiken mitä hänellä on tai voi koskaan olla, ja palkinnoksi hän saa vain jälkipolvien moralisoivaa tai psykologisoivaa lässytystä (jota hänen ei toki onnekseen tarvitse kuunnella).
[...]
On selvästi olemassa ihmistyyppi, jota vain itsemurhan ajatus estää tappamasta itseään. Itse saan ajatuksesta jopa lisää elämisen energiaa. On paitsi pelottavaa, myös ilahduttavaa huomata, miten yksinkertaista ratkaisevan askeleen ottaminen olisi ja miten helposti siihen tarvittavia välineitä on saatavilla. Ellei tunne ylpeyttä ja eteenpäin jatkamisen halua tuollaisena hetkenä, on syytä joko muuttaa ajatus teoksi tai hankkiutua ammattiauttajan puheille.
[Tällaista oli kauhistuttava kirjailija Timo Hännikäinen lausunut 6.10.2016 julkaisemassaan blogimerkinnässä Itsemurha ja vitaliteetti, jossa hän käsittelee (mm.) erään henkilön arvostelua hänen kirjastaan.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti