S Kansakuntaan voidaan ottaa uusia jäseniä, mutta sen rajat eivät jousta loputtomiin

Andersonin mukaan kansakunta on kuviteltuna yhteisönä sekä avoin että suljettu. Siihen voidaan ottaa uusia jäseniä, mutta rajat eivät jousta loputtomiin: yksikään kansakunta ei kuvittele voivansa laajentua koko ihmiskunnan kokoiseksi. Tässä nationalismi eroaa esimerkiksi lähetysuskonnoista ja kommunismista, joiden perimmäinen haave on koko planeetan kattava yhteisö. Olennaista Andersonin nationalismikäsityksessä on kuitenkin subjektiivisuus: ihmiset eivät ole kansakuntiensa jäseniä elleivät miellä olevansa sellaisia. Tässä asiassa hän on modernisti ja eroaa tärkeimmistä kilpailijoistaan eli etnosymbolisteista, joiden mielestä moderneilla kansakunnilla on juuret esimoderneissa yhteisöissä ja jotka tavoittelevat ulkoisiin, etnisiin kriteereihin perustuvaa kansakunnan määritelmää.

Nationalismeja tarkastellessaan Anderson korostaa yhteisen kielen roolia niiden synnyssä ja jatkuvuudessa. Kansankielisen kirjallisuuden leviäminen muutti hiljalleen vanhan, keskitetyn maailmanjärjestyksen. Tässä järjestyksessä yhden henkisen keskuksen olivat muodostaneet pyhät kirjakielet kuten latina ja arabia, joilla oli etuoikeutettu asema väylänä ontologiseen totuuteen. Nämä kielet olivat olleet sidosaineita kristikunnassa, islamilaisessa ummassa ja vastaavissa suurissa, mannertenvälisissä yhteisöissä. Toisena keskipisteenä olivat hallitsijasuvut, joiden katsottiin saaneen valtansa suoraan jumalalta ja jotka puhuivat usein eri kieltä kuin alamaiset. Kirjapainotaito pudotti pyhät kirjakielet samalle tasolle kilpailevien kansankielien kanssa, ja kun yksikään kieli ei enää kuulunut jumalalle, kielistä tuli syntyperäisten puhujiensa omaisuutta.

Lingvistisesti alkunsa saanut nationalismi johti lopulta siihen, että vanhojen dynastisten imperiumien oli omaksuttava siltä aineksia vahvistaakseen valtaansa. Nationalismin toisena aaltona Anderson pitää niin sanottua virallista nationalismia, jossa vanhat hallitsijasuvut päätyivät hallinnollisista syistä käyttämään jotakin tiettyä kansankieltä valtiollisena kielenä ja yhtenäistämään monista kansallisuuksista koostuvaa valtakuntaansa sen avulla. Tämä oli kuitenkin vain yritys peitellä kansakunnan ja dynastisen valtakunnan perimmäistä yhteensopimattomuutta. Suomalaiset piti venäläistää, slovakit unkarilaistaa ja intialaiset englantilaistaa, mutta näille kansoille ei kuitenkaan annettu tasavertaista asemaa valtakunnan hallinnossa. 

[kauhistuttava kirjailija Timo Hännikäinen 11.4.2017 Sarastus-verkkolehdessä julkaistussa kirjoituksessaan Painokone ja kansakunta, jossa hän käsittelee mielestään väärinymmärrettyä vuonna 1983 julkaistua irlantilais-brittiläisen politiikantutkija Benedict Andersonin (1936-2015) pääteosta 'Kuvitellut yhteisöt']