Kaikenkarvaiset pasifistit ja ihmisoikeusteoreetikot ovat tietysti
innostuneet vastustamaan. Asepalvelukseen ja sitä kautta sotimaan
pakottaminen on kuulemma ehdottomasti väärin siinäkin tapauksessa, että
se määrittää, tappaako armeija vihollisensa ampumalla vai nauruun.
Ruotsin uudessa ehdotuksessa sisäänottomäärät ovat niin pieniä, että on
epätodennäköistä, että kukaan joutuisi armeijaan ilman minkäänlaista
mielenkiintoa, mutta kumminkin.
Eräs vastustajien vakioperusteista on, että jos maa koetaan
puolustamisen arvoiseksi, vapaaehtoisia kyllä löytyy riittämiin, eikä
pakottamiselle ole tarvetta. Jos ei löydy, kuten Ruotsissa on havaittu,
ei maata silloin kannata puolustaakaan. Tämä väite ei tietenkään pidä
paikkaansa, ja nyt aionkin perustella, miksei.
Ensiksi tietysti se itsestäänselvyys, ettei kyse olekaan mistään
periaatteesta, vaan käytännöstä. Vaikka hyvään tottuneet kansalaiset
kuinka rutisisivatkin, että oma maa on ihan paska, kun opintotukea ei
makseta kuin muutamia satoja euroja kuussa ja linja-autokin kulkee vain
puolen tunnin välein, miehityksen kohteeksi joutuminen on kuitenkin
lähes poikkeuksetta muutos huonompaan. Loppuu nimittäin opintotukien
maksu ja linja-autojen kulkeminen helposti kokonaan. Siinä vaiheessa on
enää turha vikistä, että "ainakin me olimme periaatteessa oikeassa".
[Näin oli lausuttu Pekan Porstua -blogissa 27.4.2017 julkaistussa merkinnässä Onks pakko jos ei haluu: Militära numret, jossa käsitellään mm. asevelvollisuuden pakottavaa vaikutusta.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti