{S} Professorien metodivirhe: tulkinnan korvaaminen julistuksella

Oikeusfilosofisesti katsoen Lavapuro, Ojanen ja Scheinin tekevät vakavan metodologisen virheen. Lain soveltamisessa lähdetään yleensä siitä, että lain tulkitseminen on hermeneuttinen tapahtuma, jossa oikeaa, varmaa ja ehdotonta tietoa ei voida saavuttaa, sillä jokaisella tulkitsijalla on väistämättä omat näkemyksensä, ja myös tilanteet ovat erilaisia. Niinpä lakeihin liitetään yleensä jo lain laatijoiden toimesta soveltamisohjeet. Ne muodostavat tulkintakehyksen, jossa lakia sovellettaessa liikutaan. Siis kehyksen, ei kahletta. Perustuslakeja koskien tämän kehyksen sisällä liikkuminen on pitkälti poliittinen asia.

Sen sijaan Lavapuro, Ojanen ja Scheinin näyttävät unohtavan tulkintatapahtuman olemuksen ja luonteen kokonaan ja vetoavat omaan tulkintaansa ikään kuin se olisi objektiivinen tosiasia. Jo Hans-Georg Gadamerin hermeneutiikassa ja hänen ironisesti nimetyssä pääteoksessaan Wahrheit und Methode (”Totuus ja metodi”) nojataan periaatteeseen, jonka mukaan objektiivista tulkintaa ja totuutta ei voida saavuttaa, vaikka niitä voidaankin pitää ohjaavina päämäärinä. Samoin ajatellaan myös myöhemmässä tulkintatieteessä ja tieteenfilosofiassa sekä -metodologiassa, esimerkiksi sisäisen realismin piirissä.

Lavapuro, Ojanen ja Scheinin puolestaan sivuuttavat tosiasian, että yleisluontoisten lakien, kuten juuri abstraktioasteeltaan korkeiden perustuslakien, kohdalla tulkintakehys on hyvin laaja ja soveltaminen riippuvaista mielipiteistä. Sen sijaan he esittelevät tulkinnan ohjanuoraksi oman äärimmäisen yksiviivaisen, julistusmaisen ja ohuen näkemyksensä, jonka luotisuoran tulkintalinjan kaikille puolille jää runsain mitoin tilaa.

Tällainen idealistinen ja ihmisoikeusretoriikasta kotoisin oleva asennoituminen oli tyypillistä kommunistiselle yhteiskuntateorialle ja niin sanotulle tieteelliselle sosialismille, jossa vedottiin tiedon ”objektiivisuuteen” ja jonka tuloksena yhteiskuntatieteilijät jaettiin oikeauskoisiin ja harhaoppisiin. Kyseinen asenne oli ominainen myös oikeuspositivismille, joka pyrki vetoamaan ”lain kirjaimeen” ja nojaamaan sanatarkkaan luentaan. Siihen puolestaan eivät enää turvaudu juuri muut kuin äärimmäisessä hädässä pinnistelevät asianajajat, jotka koettavat voittaa oikeusjuttuja pelkän tätimäisen pykäläkoreografian ja virkkukoukkumentaliteetin voimin.

Nykyisin näitä perinteitä ylläpidetään aktiivisesti Oikeuspoliittisessa yhdistyksessä Demla ry:ssä. Nimensä mukaisesti se ei ole tieteellinen vaan poliittinen yhdistys, joka pyrkii lainsäädännön ja -tulkinnan kautta muokkaamaan yhteiskuntaa. Yhdistyksen populistisuutta osoittaa, että sen piirissä mikä tahansa argumentti kelpuutetaan, aina alkaen laveasta lain luennasta päätyen oikeuspositivistiseen kiistelyyn perustuslain kirjaimesta, kunhan se edistää sosialistisen yhteiskunnan, tuon työläisten viimeisen paratiisin ja suuren unelman, toteuttamista. 

[filosofi Jukka Hankamäki blogissaan 29.3.2017 julkaisemassaan merkinnässä Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia]