Pidän tekstistä, koska se on ajattelun työväline. Kirjoittaminen on hitaampaa kuin puhuminen, ja jokaista sanaa voi siksi miettiä pidempään.
Usein en oikein tiedä, mitä mieltä asioista olen, ja teksti mahdollistaa suunnan hakemisen ja eksymisen. Ääneen sanottu taas pakottaa kulkemaan jämäkästi yhteen suuntaan ja hakemaan perusteluja sille, mitä on jo ääneen sanonut, vaikka tajuaisi olevansa väärässä.
Teksti kutsuu ajattelemaan, jäsentelemään tietoa ja haparoimaan.
Tekstini syntyvät harvoin kivuttomasti. Kirjoituspuuhiin ryhtyminen on vaikeaa, ja välillä tekeminen on pään hakkaamista seinään. Koen silti suurta nautintoa kirjoittaessani. Välillä ajatus tuntuu luistavan ja teksti vain tulee jostain. Jälkikäteen ajattelen, että olinko se muka minä, joka tämän kaiken kirjoitti. En välttämättä muista kirjoitusprosessista mitään.
Kirjoittaminen taitaa olla ainoita tapoja, joilla pystyn keskittymään häiriöttömästi jopa tunteja ajatteluun ja ajatusten kehittelyyn.
Paljon siitä, mitä kirjoitan, on tiedonhaun ja järkeilyn tulosta. Osa tuottamastani tekstistä taas syntyy kollektiivisen alitajunnan kautta, kaikesta mitä olen lukenut, nähnyt, kuullut ja kokenut.
Kymmeniä vuosia jatkunut aivojen harjoittaminen vaikuttaa olemiseeni. Huomaan usein sommittelevani sanoja mielessäni, rakentelevani lauseita, joskus jopa kokonaisia kappaleita tai juttujen osia.
[Näin oli lausuttu Helsingin sanomat -lehdessä 22.2.2023 julkaistussa Niclas Storåsin kirjoittamassa maksumuurin takana olevassa kolumnissa Teksti tekee kuolemaa.]
[PS. Jos ihminen ei ole lukenut kirjallisuutta, niin hän on todennäköisesti vähä-älyisempi, koska lukeminen kehittää abstraktin ajattelun kykyä.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti