Eniten olen ajatellut Ujuni Ahmedin muistoja luettuani asiaa, josta on ihan älyttömän vaikea puhua. Kerron sen kuiskaten: se on maahanmuuttajaäitien rooli.
Monet ovat kotiäitejä: Lapsia on paljon. Valtava homma. Ja silti he tekevät ihania ruokia. Sankariäidit.
Ei se ole aina heidän oma valintansa.
[...]
Minä mietin, että kotiäidit kotoutuvat kaikkein huonoimmin. Eivät opi kieltä. Eivät saa suomalaisia ystäviä. Eivät löydä paikkaansa uudessa maassa.
Se vaikuttaa lapsiin. Siihen, miten lapset oppivat suomen kielen. Siihen, miten jyrkkä on kahden kulttuurin kuilu, jossa lapset kasvavat. Kun nuoret opiskelevat tai pitävät hauskaa, kotona odottaa äiti, joka yhä vain itkee vanhan kotimaan perään.
[Näin oli lausuttu Helsingin sanomat -lehdessä 16.4.2023 julkaistussa Anna-Stina Nykäsen kirjoittamassa kolumnissa Tämä on liian vaikea aihe.]
[Maahanmuuttajien jako kahtia "tavallisiin" ja "varsinaisiin" maahanmuuttajiin ei ole pelkästään vitsi. Valtamediassa ja kulttuurieliitin piirissä on käsittääkseni tehty tällainen jako. Hollantilaista kristinuskotaustaista valkoista maahanmuuttajaa ei kohdella juurikaan maahanmuuttajana näissä piireissä. Tämä johtuu siitä, että sellaisessa maahanmuuttajassa ei ole sellaisia piirteitä, joita pitäisi erityisesti suvaita: alkuasukkaita tummempi iho, vaikeuksia tai haluttomuutta kotoutua, ylimielinen asenne alkuasukkaita kohtaan, halu miekalla valloittaa maailma omalle ideologialle, ajatus että länsimaiset naiset ovat kaikki huoria, joita voi kohdella miten tahansa. Nämä ihmiset eivät edes pidä Elisabeth Naucléria Suomen ensimmäisenä ulkomaalaisperäisenä kansanedustajana.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti