Eräs rodullistettu aktivisti katkaisi välit minuun
Facebook-keskustelumme jäljiltä. Keskustelumme alkoi alkoi
humoristisesta profiilikuvastani. Siinä luki “Je suis Charlie”
-profiilikuvien tyyliin “Olen toinen ääripää”. Olin itse kritisoinut
julkisesti usein ajatusta, että antirasistiset ihmiset olisivat
rasistien ohella keskustelun yksi ääripää, ja nyt päätin leikillisesti
ottaa tämän nimityksen haltuun.
Aktivistin mielestä kuva ruokki
entisestään ajatusta kahdesta ääripäästä rasismikeskustelussa. Hän
poisti minut kavereistaan. Kun yritin vielä kysyä, mikä käytöksessäni
meni pieleen, jotta voisin oppia tilanteesta, hän ilmoitti, että mikäli
olen halukas ”maksamaan hänelle”, hän voi kertoa.
Rahan vaatiminen oli tuohon aikaan yleinen feministisessä verkossa
toistuva retorinen keino. Sen taustalla on ajatus, että jos joku ei
ymmärrä jotakin vaikkapa rasismiin tai seksismiin liittyvää ilmiötä,
asiasta puhuvilla aktivisteilla ei ole velvollisuutta “tehdä työtä”,
kuten asia usein ilmaistiin, ja kuormittaa itseään selittämällä asiaa.
Pian sen jälkeen minut myös heitettiin ilman selitystä ulos eräästä
salaisesta feministiryhmästä. Kunnon selitystä en tälle koskaan saanut.
En tiedä, onko näiden tapahtumien välillä mitään yhteyttä, mutta silloin
liitin ne toisiinsa.
Minulle nämä
tapaukset osoittivat, miten pieni tila varsinaiselle argumentaatiolle
lopulta jäi tarkkaan määriteltyjä identiteettejä painottavassa
keskustelussa. En kokenut, että minulla oli enää mitään sanottavaa,
koska rodullistettu aktivisti oli tehnyt selväksi, että hänen asemansa
asetti minulle automaattisen väistäjän velvollisuuden. Oma ratkaisuni
oli vetäytyminen, sen sijaan että olisin ryhtynyt avoimeen konfliktiin.
Suomessa uuden verkkoaktivismin kriittistä läpikäyntiä on kuultu aktivistipiirien sisältä toistaiseksi melko vähän.
[Veikka Lahtinen Helsingin sanomat -lehdessä 26.8.2019 julkaistussa esseessään Olin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturi – kunnes halusin lopettaa sotimisen]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti