Kritiikki on jätetty nokkavien populistien käsiin, jolloin tuomituksi
tulee myös kaikki se hyvä, mitä intersektionaalinen aktivismi on saanut
aikaan. Tällaisia saavutuksia ovat muun muassa julkisuus, jossa aidosti
näkyy enemmän vähemmistöjä, joissa erilaiset äänet kuuluvat ja jossa
ihmiset osaavat ottaa huomioon, että heillä on aina etuoikeuksia
suhteessa muihin. Yleinen ymmärrys monista sortoon liittyvistä
kysymyksistä on parantunut huomattavasti.
Nyt, kun pahimmat
verkon tyrskyt ovat rauhoittuneet, olisi kuitenkin hyvä pohtia, mitä
kaikkea annettiin samalla tapahtua. Ihmisten virheisiin keskittyvät
aktivistit loivat sääntöihin perustuvaa ilmapiiriä, jossa oma harkinta
ei ollut oleellista, vaan jokaisen asema identiteettien hierarkiassa
ratkaisi puheen pätevyyden. Tämä ei tietenkään koske kuin pientä joukkoa
ihmisiä, joilla epäilemättä oli omat traumansa, joista myrkyllinen
käytös kumpusi.
Ongelma kuitenkin on, että muiden feministien ja
antirasistien kyvyttömyys irtisanoutua tästä myrkyllisestä
verkkoilmapiiristä tarkoitti, että se hiljaisesti hyväksyttiin. Sisäinen
lempeä kritiikki jäi pois, ja niinpä epä-älyllinen sota sai jatkua.
Näen,
että verkon kuohunnan nyt laannuttua voimme myös oppia tapahtuneesta.
Mielestäni tärkein oppi on, että aidosti kasvamaan pyrkivien
yhteiskunnallisten liikkeiden on löydettävä positiivinen paikka ja rooli
kaikille halukkaille ihmisille. Mikäli monet kokevat, että liikkeessä
ei ole heille tilaa itsenäisinä ja omaa asiaansa ajavina toimijoina sen
vuoksi että joku muu on katsonut että heillä on etuoikeuksia, he kyllä
löytävät tiensä muualle. Myös kaikki ne ihmiset, jotka jättäytyivät
keskustelujen ulkopuolelle, koska pelkäsivät sanovansa jotain ”väärää”,
ovat intersektionaalisen verkkofeminismin kannalta menetettyjä ihmisiä.
[Veikka Lahtinen Helsingin sanomat -lehdessä 26.8.2019 julkaistussa esseessään Olin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturi – kunnes halusin lopettaa sotimisen]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti