Nämäkin kirjat heijastavat vankikohtaloiden universaalia yhtäpitävyyttä, vaikka kunkin vangin kokemukset ovat yksilöllisiä. Toistuu rautainen kaava: ensishokki, vankien häpäisyrituaalit, taudit ja aliravitsemus, siivottomuus, torakat ja luteet, painon ja vastustuskyvyn romahdus…
Pakkotyö helvetillisissä pakkasissa, olemattomin vaattein ja ravinnoin, oli lopulta sinetöimässä lähes joka toisen miehen hengenlähdön.
Yli-Vakkuri särki pysyvästi selkänsä raahatessaan raskaita tukkeja. Mutta raskasta oli myös väkivalta- ja kuulustelukierre, johon hänet oli aluksi alistettu Krestyn vankilan kammioissa Leningradissa. Kaksi miestä veteli pampuilla pitkin paljasta selkää, tuntikausia monena yönä peräkkäin – ja väliin tiukattiin tietoja.
Ei muistunut mieleen.
[Näin oli lausuttu Helsingin sanomat -lehdessä 8.6.2024 julkaistussa Veli-Pekka Leppäsen kirjoittamassa artikkelissa Neuvostoliiton vankileireille joutuneista suomalaisista paljastui kylmääviä tarinoita, joka on esittely Ariela Säkkisen tietoteoksesta Pahinta oli kylmyys. Paavo Yli-Vakkurin vuodet sotavankina Neuvostoliitossa sekä Petri Sarasteen tietoteoksesta Isäni vaiettu sotavankeus.]
[On rankkaa, kuinka paha ihminen voi olla toiselle. Totalitaristisen hallinnon kätyrit toki saattavat kohtuullisen helposti ryhtyä raakuuksiin.]
[Ja täytyy myös muistaa, että niin Neuvostoliitossa kuin natsi-Saksassa hallitseva luokka kannatti jesuiittamoraalia, jonka mukaan hyvä tarkoitus pyhittää kaikki mahdolliset keinot.]
Mannerheim-ristin ritari, eversti evp. Wolf Halsti lausui muistelmissaan ettei hämmästynyt juurikaan hitleristien ja stalinistien keskitysleirien kauhujen tultua suuren yleisön tietoon.
VastaaPoistaHän totesi niillä tapahtuneen olevan luonnollinen seuraus siitä, kun ihmiselle annetaan kontrolloimaton valta yli toisen ihmisen.
Okei. LIberaalissa demokratiassa on se hyvä puoli, että järjestelmän sisään on rakennettu jonkin verran esteitä vallan väärinkäytölle.
Poista