S Mikä on valheelle rakennettu, on tuomittu tuhoutumaan

1800-luvun romanttiseksi nimetyllä aikakaudella oli paljonkin ihmisiä, jotka olivat kiinnostuneita totuudesta ja halusivat pysyä sille uskollisina hinnalla millä tahansa.

Nykyään tuo toki kuulostaa huvittavalta ja suorastaan tomppelimaiselta. Aitojen asioiden häviäminen on seikka, joka kuuluu postmodernismin kulmakiviin. Totuuden etsijän hahmo on muuttunut koomiseksi ja totuudenpuhuja on joko pelle tai rikollinen, kulloisestakin kysymyksestä riippuen.

Brittihistorioitsija Thomas Carlyle, joka kuului saksalaisen romantiikan suuriin ihailijoihin, oli niitä, jotka antoivat totuudelle erityisen arvon. Totuuden suurimpia vihollisia eivät Carlylen mielestä olleet niinkään tyrannit ja muut ulkoisen väkivallan edustajat, kuin ihmisten oma tekopyhyys ja pelkuruus.

Niinpä ihmiset kieltäytyivät näkemästä ympärillään avautuvaa todellisuutta ja sen todellista ydintä ja piirittivät pelottavan ja hankalan totuuden sen sijaan sellaisilla käsitteillä, jotka tehokkaasti erkaannuttivat heidät siitä, mikä tässä maailmassa oli olennaista.

Historian saatossa kuitenkin se, mikä oli valheelle rakennettu, oli tuomittu tuhoutumaan. Vain totuus voi pysyvästi kukoistaa ja tämä pätee myös politiikassa.

Tyhjät puheet ja valheet saattoivat pettää aikansa, mutta jos ne eivät vastanneet todellisuutta, ei niiden varaan rakennettu toiminta muuta voinut tuottaa kuin lisää valheita ja jossakin vaiheessahan se seinä sitten tuli vastaan tai rakennus sortui.

Politiikan uudesta sanastosta on meilläkin nykyään puhuttu jo enemmän kuin tarpeeksi ja itse kukin voi sille makunsa mukaan joko naureskella tai ottaa sen vakavasti.

Sanat ovat kuitenkin vain sanoja ja oleellista on sittenkin se totuus, joka jää sanojen taakse. Ellei sitä kunnioiteta, se pakottaa ennen pitkää ottamaan itsensä huomioon ja paljastuu, että tekopyhä tyhjän piekseminen on vain sitä itseään eikä sen enempää. 

[Timo Vihavainen 13.6.2017 blogissaan julkaisemassaan merkinnässä Saatanalliset sanat, jossa hän käsittelee sanamagiaa ja monen nykyään pahana pitämää N-sanaa.]