Oireellista on, että yhteiskunnassamme ei sallita nykyisin juuri
minkäänlaista huumoria, vaan sen asemasta julistetaan tuomioita ja
vaaditaan poliittista korrektiutta. Tämä näkyi juhlarahakohussa, mutta
se näkyy myös tavassa, jolla huumori yritetään juuria pois kaikesta
arkipäivästämme. Esimerkiksi muslimien yhteisö ei näytä edelleenkään
sulattavan kerta kaikkiaan minkäänlaista uskontoonsa kohdistuvaa
huumoria, ovatpa sen motiivit sitten hyväntahtoisia tai pilkallisia.
Paras ase uskontojen mielivaltaa vastaan on aina ollut nauru. Siksi
paholaisenkin sanotaan pelkäävän naurunalaiseksi joutumista, ja
nauraminen oli kielletty myös Umberto Econ romaanissaan Ruusun nimi kuvaamassa keskiaikaisessa luostarissa.
Totalitarismit eivät kestä naurunalaiseksi joutumista. Mikäli nauraa
saa, se on oikeutettua vain siihen rajaan asti, jolloin se vielä
tasoittaa yhteiskunnallisia ristiriitoja ja pönkittää valtaapitävien
asemaa, vähän niin kuin radio Jerevanin narskuva ja ahdistuneensävyinen
huumori aikoinaan. Uskontojen arkuus arvostelulle puolestaan osoittaa,
kuinka hurjaa niiden oma vallankäyttö on.
Poliittisesti korrekti ja sallitun rajoissa pysyttelevä huumori on
perimmältään mitäänsanomatonta, sillä se ei pureudu ongelmien ytimeen.
Todellinen huumori paljastaa ongelmat ja loukkaa jota kuta väistämättä
aina. Sen sijaan sievistelty ja pyöristelty huumori merkitsee
alistumista valtaapitävien mahdille, joka jää voimaan oman pakkovaltansa
voimin, niin kuin viikonloppua seuraa aina arki.
Luottamus on kadonnut nyky-yhteiskunnastamme, ja sen asemasta on astuttu
tosikkomaisuuden tielle, jolla monikulttuuristien ja
tasa-arvoviranomaisten yhtäaikaiset liberalismin ja lailla pamputtamisen
vaatimukset taistelevat jo keskenäänkin saattaen kansalaiset ymmälleen.
Samaan aikaan, kun vihervasemmisto huutaa vapaamielisyyden perään, se
kiljuu kitapurjeet lepattaen, että ei saa tehdä pilakuvaa profeetasta
eikä nauraa munattomien lesborouvien transgenderistiselle uskonnolle,
jonka mukaan he ovatkin nyt naisista tykkääviä miehiä.
Mitä voi enää laittaa vappulehteen, Äpyyn tai Tamppiin, kun parodiahorisontti on ylitetty kuusi kilometriä riman yläpuolelta?
[filosofi Jukka Hankamäki blogissaan 30.4.2017 julkaisemassaan merkinnässä O tempora, o mores!, jossa käsittelee syntynyttä juhlarahakohua]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti