Liberalistisen maailman yhteisö ei Losurdon mukaan ottanut sorrettujen vastarinnan tuottamaa haastetta vastaan yksimielisenä, vaan se jakautui kahteen pääasialliseen leiriin. Ensimmäinen noudatti hyvin tyypillistä englantilaista varhaisliberalismia. Varhaisliberaalien vapaus merkitsi erityisesti ”isännän häiriötöntä valtaa perheeseensä, orjiinsa sekä omaisuuteensa”. Henkilökohtaiset suhteet eivät kuuluneet poliittisen piiriin joten naisten alistaminen ja orjuus eivät olleet poliittisia kysymyksiä. Toinen leiri puolestaan korosti alkujaan myös palvelijoiden käsitystä vapaudesta. Palvelijat eivät hyväksyneet sitä, että heitä pidettiin isännän omaisuutena. He ottivatkin päämääräkseen vapautua isännän ikeestä joko olemassa olevan tai vallankumouksen avulla alhaalta saavutettavan järjestyksen keinoin.
Näiden kahden vapauskäsityksen, jotka on Losurdon mukaan ymmärrettävä ideaalityyppisessä mielessä, ristiriita aiheutti liberaalissa yhteisössä kiusaantuneisuutta etenkin Yhdysvalloissa, jossa orjuus sai jatkua kaikista vapaudelle lausutuista oodeista huolimatta. Yksittäiset liberaalit ajattelijat eivät myöskään olleet puhtaasti vain toisen vapauskäsityksen kannalla, vaan heidän teksteissään voidaan nähdä Losurdon mukaan häilymistä vaihtoehtojen välillä. Esimerkiksi Adam Smith piti toisaalta nälkäkuoleman partaalla olevien ihmisten kapinointia vapauden vastaisena, jolloin hän samaisti varallisuutta omistavien luokan vallassa olevan kansalaisyhteiskunnan itsehallinnon ja vapauden, mutta toisaalta hän myös näki ”despoottisessa hallituksessa” keinon orjuuden lakkauttamiseen, jolloin vapaus samaistui sortorakenteiden poistamiseen tähtäävään toimintaan.
On mielestäni kiinnostavaa nähdä kuinka tässä voidaan selvästi nähdä liberalismin sosialismiin johtavat polut. Losurdo muistuttaa, että nuoren Marxin johtama Rheinische Zeitung (1842-1843) määritteli itsensä liberaaliksi lehdeksi. Hän kuitenkin erotti voimakkaasti toisistaan ”liberalismin, joka siunasi feodaaliaatelin tai suurporvariston hallitseman kansalaisyhteiskunnan itsehallinnon, ja liberalismin, joka oli valmis puuttumaan kansalaisyhteiskunnassa esiintyviin valta- ja sortosuhteisiin”. Tämän on mielestäni Losurdon teoksen jännittävimpiä osuuksia. On kiinnostavaa nähdä tämän vapauskäsitysten jako suhteessa marxismiin. Kun Engels määrittelee tekstissään Kommunismin periaatteet (1970) kommunismin opiksi proletariaatin vapautumisen ehdoista, on hän mielestäni jatkanut jo liberalismissa iduilla olleen radikaalimman vapauskäsityksen jäljillä. Sama näkyy mielestäni myös anarkistisessa ja muussa libertaarisosialistisessa vapausajattelussa.
[Näin oli lausuttu Ennen ja nyt: Historian tietosanomat -verkkolehdessä 8.1.2015 julkaistussa Keijo Lakkalan kirjoittamassa kirja-arvostelussa italialaisen marxilaisen filosofin, historioitsijan ja politiikan teoreetikon Domenico Losurdon teoksesta 'Liberalismin musta kirja'.]
[Voit myöskin niin halutessasi käydä lukemassa toisesta blogistani vuonna 2018 julkaisemani blogimerkinnän Liberalismi on vapautta ja yksilöä kannattava poliittinen ideologia.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti