S Eichman ja pahuuden arkipäiväisyys

Paikalle lähti suurin odotuksin myös Hannah Arendt, joka raportoi oikeudenkäynnistä The New Yorkerille. Myöhemmin raportti ilmestyi laajennetussa muodossa kirjana.

Oikeudenkäynti oli Arendtille lievä pettymys. Hän odotti pääsevänsä katsomaan silmästä silmään demonista hirviötä, mutta lasikopissa kökötti vangittuna kuivakka ja hieman tollon oloinen byrokraatti.

Tästä syntyi hänen aikoinaan hyvin poleemisena pidetty ajatuksensa pahuuden arkipäiväisyydestä. Hänestä Eichmann ei vaikuttanut murhanhimoiselta raakalaiselta vaan kuuliaiselta virkamieheltä, jonka pahin synti oli ajattelemattomuus, se että hän oli kyvytön erottamaan hyvää ja pahaa toisistaan.

Arendtin teesiä tulkittiin usein väärin kansanmurhan uhreihin kohdistuvana provokaationa ja itse joukkomurhan banalisointina. Hänen koettiin ymmärtävän Eichmannia, etenkin sitä vasten, että Arendt nosti esiin varsinaisen tabuaiheen, juutalaisneuvostojen roolin loppuratkaisun toteuttamisessa. 

[Näin oli lausuttu Helsingin sanomat -lehdessä 26.1.2020 julkaistussa Eleonoora Riihisen kirjoittamassa artikkelissa Natsi-Saksasta täpärästi paennut Hannah Arendt kirjoitti järjestelmästä, joka yritti murhata hänet – Teoriat pahuudesta ja totalitarismista tuntuvat pelottavan ajankohtaisilta.]