Samanlaisuuteen pyrkivä
tasa-arvoihanne pakottaisi nopeita juoksemaan hitaammin vain siksi, että
toiset
pysyisivät mukana. Ne, jotka vetoavat perustuslailliseen
yhdenvertaisuuteen, eivät ole ajatelleet myöskään sitä, asetetaanko
tasa-arvo lähtökohdaksi vai päämääräksi. Kysymystä on pohdittu paljon
valistusfilosofiassa.
Päämääräksi asetettuna tasa-arvo johtaisi keinotekoiseen samanlaistamiseen, jota satiirin ja mustan huumorin mestari, Dresdenin pommituksista eloon jäänyt Kurt Vonnegut kuvasi dystooppisessa romaanissaan Harrison Bergeron.
Kirjan päähenkilö on teoksen otsikon niminen lahjakas mies, josta
yhteiskunta pyrki tekemään tyhmän vain siksi, että tasa-arvo toteutuisi.
Tasa-arvoa ei pidäkään ymmärtää päämääräksi vaan lähtökohdaksi, toisin
sanoen mahdollisuuksien tasa-arvoksi, juuri niin kuin sote-uudistuksessa
on ajateltu. Siltä viivalta jokainen pyrkiköön kohti päämääräänsä,
vapautta, joka puolestaan ei sovi lähtökohdaksi, sillä ihmiset eivät ole
lähtökohtaisesti kovin vapaita. (Aiheesta lisää tässä.)
[filosofi Jukka Hankamäki blogissaan 29.3.2017 julkaisemassaan merkinnässä Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti