”Etelämaalaiset” uskoivat perheen kunniaan, kun taas minun päässäni vallitsivat vanhempieni kasvatuslähtökohdat ja heidän käsityksensä elämän oikeasta kulusta: hyvä käytös, suvaitsevaisuus, väkivallattomuus, ylioppilastutkinto, opiskelu, työ – joutenolo kielletty! Ei kai tätä kaikkea halunnut vaarantaa vain siksi, että ylpeyteen jossakin sisuksissa pisteli? Ylpeys, koko sanallahan nyt oli sellainen historiallinen painolasti. Ulkomaalaiset puhuivat pystypäin syntyperästään, me saimme kuunnella päät painuksissa saarnaa vain häpeästä – ei saksalaista isänmaallisuutta, kiitos! Sitä paitsi vain sekopäät tuhoavat tulevaisuutensa tappelemalla.
Ja niinpä sitä sitten toivoi omaan porukkaansa rikollisenalkuja, höyrypäisiä mielipuolia tai ainakin muutamia tatuoituja korstoja, joita ei ehkä kutsuisi syntymäpäiville, mutta jotka haistattaisivat pitkät tulevaisuudelle, poliisille ja vanhempien pitkäveteiselle, porvarilliselle maailmalle. Toivoi toisenlaisia voimasuhteita, jotka eivät ruokkisi itseinhoa. Tahtoi sellaisen yhteiskunnan, joka ei olisi etnisesti niin pirstaloitunut, että monet vaihtavat arkielämässään puolta.
Itä-Saksa oli sellainen paikka. Jalkapallojoukkueen kanssa menin ensin pelaajana, sitten kannattajana peleihin tuohon kerrostalokompleksien, harmaan laastin ja rapistuneiden vanhojen rakennusten maailmaan. Sellaista uhan tuntua, jollaista mediassa kuvailtiin ja jollaista olin itse odottanut, en kokenut. Päinvastoin: se lähes monokulttuuri, jota ällistelin silmät suurina, tuntui mielestäni kaikesta itäsaksalaisista huokuvasta pettymyksestä, talouden kehittymättömyydestä ja pahenevasta työttömyydestä huolimatta rauhoittavalta ahaa-elämykseltä, todelliselta rikkaudelta ja yksinkertaiselta elämänlaadulta.
[Näin oli lausuttu Gil Barkein 16.10.2019 Sarastus-verkkolehdessä julkaistussa kirjoituksessa Näyttääkö Itä-Saksa mallia? (osa 2).]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti