Minä haluaisin voida kommentoida aivan kenelle tahansa vaikkapa Twitterissä jos rakentavaa kommenttia mieleeni tulee. Haluaisin kirjoittaa positiivisia ajatuksia erilaisista ihmisistä, ilman pelkoa väkivallasta tai maalittamisesta (ja tämä pelko on usein todeksi osoitettu). Haluaisin meidän muistavan, että erilaisten ihmisten ja mielipiteiden ymmärrys ja niistä keskustelu ei tarkoita niiden ehdotonta allekirjoittamista. Se kylläkin tarkoittaa että tiedostan jatkuvan vihanpidon vievän terveyttä ja energiaa. En halua vihata koko helkutin ajan, joka helkutin suuntaan, aina varmistaen ennen keskustelun alkua että minulla on tilanteeseen sopiva vihollislista mielessäni. Tätä hiljaisesti vaaditaan, mutta mitä hiton hyötyä siitä on? Ovatko persut tippuneet eduskunnasta natseja hyljeksimällä? Ovatko pride-marssit hiljentyneet suvakkeja boikotoimalla?
Tietynlainen ehdottomuuden vaatimus kiusaa nykyaikaa. Se ei ole
mitenkään uusi juttu ihmiskunnan historiassa, mutta harvemmin se on
kovin hyvään johtanut. En ole ennustaja, mutta maallikkospekulaattorina
veikkaan ettei tämä tälläkään kertaa johda hyvään. Hillitkäämme siis
ehdottomuuttamme ajoissa ja kehukaamme myös pahiksia kun he sen
ansaitsevat. Kyllä, kuplani mukaan myös toimittaja Ukkola on superpahis,
joten aloitan tästä: kiitos blogauksesta, Sanna Ukkola.
[Kyuu Eturautti blogissaan 5.7.2019 julkaisemassaan merkinnässä Sananvapauden jatko-osa: pakotetut viholliset]
[PS. Itse en ruvennut jakamaan missään Ukkolan kyseistä kirjoitusta, koska se käsitteli ainoastaan tavallisten lähimmäisten aiheuttamaa julkista häpeärangaistusta eikä ollenkaan julkisen vallan aiheuttamaa tuomioistuinrangaistusta.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti