Kouluissa kävi kyllä poliiseja, jotka jakoivat infolehtisiä nuoriso- ja jengiväkivallasta tai pitivät kursseja siitä, miten uhkaavissa tilanteissa pitää käyttäytyä. Suuri osa saamastamme valistuksesta oli kuitenkin täysin todellisuudesta irrallaan.
Meidän luokassamme vierailleella poliisilla ei ollut aavistustakaan jengien toimintatavoista, eikä hän suostunut pohtimaan sitä, kuka pääasiassa oli väkivallan aloitteentekijänä. Kahden opetustunnin jälkeen meidän piti olla valmiita kohtaamaan ulkomaailma.
Sen sijaan keskustelu palasi jälleen kerran keskitysleireihin. Koko ajan leviävä uusfasismi oli alati toistuva teema, eikä ainoastaan opetuksessa, vaan kaikessa muussakin kasvatuksessa. Osallistuin kerran kaupunginosani pienen kirjakaupan kirjoituskilpailuun, jonka palkintona oli nuortenromaani. Kirja käsitteli koulua häiriköiviä skinejä, kuinkas muuten; tuo alituinen toisto oli tehdä hulluksi. Ei minun koulussani, sen enempää kuin kavereidenikaan kouluissa, mitään skinejä ollut. Tappeluja aiheuttivat melkein yksinomaan etelämaalaiset tai saksalaiset, jotka hengailivat heidän kanssaan ja käyttäytyivät, pukeutuivat ja puhuivatkin pian samalla tavalla. Mutta mitä muuta siinä tilanteessa saattoi tehdä?
[saksalainen toimittaja Gil Barkei Sarastus-verkkolehdessä 11.10.2019 julkaistussa kirjoituksessaan Näyttääkö Itä-Saksa mallia? (osa 1)]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti