Nostalgia on sinänsä ymmärrettävää ja hyvin inhimillistä. Me kaikki kaipaamme silloin tällöin lapsuuden (sikäli kuin se oli onnellinen) yksinkertaista huolettomuutta, josta meillä on rakkaita muistoja. Muistamme tiettyjä tuotteita, joita ei enää saa, muistamme, millainen leikkipaikka niitty oli ennen kuin sille rakennettiin kerrostalo ja niin edelleen. Se on ihan söpöä, suloista ja muuta sellaista. Mutta jos kiintyy ihminen siinä määrin aamiaishiutalemerkkiin ja sisustuskuoseihin, että ei kykene näkemään kuin hyvää poliittisessa järjestelmässä, joka tappaa kasoittain kansalaisiaan rajanylityspaikoille ja telkeää väkeä maanalaisiin tyrmiin runojen kirjoittamisesta ja tuhoaa perheitä hallitukseen kohdistuvan poikkipuolisen sanan takia, on ihminen sairas ja vastenmielinen löyhkäläjä. Hän olisi oman itsekkään mielihalunsa vuoksi valmis asettumaan aikuisena vauvan asemaan ja on valmis unohtamaan ja kieltämään sortojärjestelmän harjoittaman sorron. Hän on kaikkein suurin egoisti, sillä hänelle vain hänen omilla hötöillä muistoillaan on merkitystä, ne ajavat järjen, käytännöllisyyden ja oikeuden ohi. Ja kuten odottaa saattaa, hän on itse kärkkäin syyttämään muita itsekkyydestä ja ahneudesta. Hän näkee vapaudessa juuri ahneuden ehkä juuri siksi, että vapauden tilassa hänen oman järkyttävän persoonallisuutensa todellisuus pyrkii esiin. Kovan linjan ostalgikot ovat todella karmeita tyyppejä, sanalla sanoen itäsaksalaisia persoonallisuuksia.
[Näin oli lausuttu 3.10.2010 Napoleonin kompleksit -blogin merkinnässä Ostalgia ja muuta Itä-Paskaa, joka käsittelee joidenkin entistä Itä-Saksaa eli DDR:ää kohtaan tuntemaa nostalgiaa.]
[PS Itä Saksan virallinen nimi oli Saksan
demokraattinen tasavalta, alkukielellä Deutsche Demokratische Republik,
koska se ei ollut demokraattinen.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti