Lehtien hehkuttamassa bodarin ihannevartalossa minua kuitenkin häiritsee eniten se, että tiedän ihmisen kuluttaneen niin suuren määrän elämästään pumppaamalla tylsästi rautaa, kuunnellen ehkä samaan aikaan sitä melusaastetta, jota nykyinen viihdeteollisuus tuottaa. Samaan aikaan hän olisi voinut tehdä kovin paljon fiksumpiakin asioita.
Korostan, että en puhu tässä normaalista, terveestä kehosta, vaan niistä epäluomista, joita alan teollisuus meille tyrkyttää esikuviksi.
On tietenkin totta, että punttisalilla tai vastaavissa paikoissa vietetyt tunnit merkitsevät samalla sitä, että ollaan ainakin sen aikaa poissa pahanteosta ja monelle todellinen vaihtoehto salille ei suinkaan olisi kirjasto, vaan kapakka. En toki halua paheksua harrastuksia, jotka ovat terveitä silloin kun niitä harjoitetaan kohtuuden rajoissa.
Ongelmana kuitenkin ovat nuo kohtuuden rajat. Nykyaikaiset olympialaiset kelpaavat hyvin esimerkiksi siitä, mitä tapahtuu, kun nuo rajat ylitetään.
Olympialaisissa ei enää aikoihin ole ollut kohtuullista eikä normaalia mikään. Käsittämättömät, megalomaaniset valtioiden panostukset jonninjoutaviin ja lähinnä järjenvastaisiin lajeihin, joissa ihmisiä uhrataan lyhytikäisen ”kunnian” alttarille, roskajoukon massahysteria tämän tai tuon henkilön voittaessa juuri tiettynä päivänä tietyssä kummallisessa kamppailussa, tämä on nykypäivää, jossa rajojaan hakeva ihmiskunta on ilmeisesti jo lopullisesti astunut niiden yli.
[Timo Vihavainen 3.4.2016 bloginsa merkinnässä Hovimiehet ja pelimiehet]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti