Kun nainen asteli luontevasti ohitseni papatustaan jatkaen, tajusin, että olin jälleen kerran joutunut korvaan työnnettävän puhelimen hämäämäksi - siis korvaan työnnettävän, ei korvalle asetettavan. En edes tiedä tarkasti, kutsutaanko tällaista nyt sitten korvanapiksi vai handsfree-laitteeksi vai miksi (olen puhelinteknologiasta aika ulkona; omalla puhelimellani ei voi ottaa edes valokuvia, koska se ei jumalauta ole kamera), mutta se on hämmentänyt minua usein jo aikaisemminkin ja, kuten odottaa saattaa, moinen ärsyttää minua niin maan perhanasti.
Muistan ensikohtaamiseni tämän penteleellisen keksinnön kanssa. Raitilla vasteen käveli nainen, joka sopotti itsekseen todella kovaan ääneen selvää dialoginpuolikasta. Päättelin, että melko ilmeisen skitso tapaus on tässä. Jokin vain ei täsmännyt. Itsekseenjäkättäjä oli pukeutunut asiallisesti, hänen tukkansa oli pesty eikä hän ollut muutenkaan syrjäytyneen näköinen. Vasta myöhemmin tajusin, mistä oli kyse: matkapuhelinyritykset olivat keksineet uuden tavan saada asiakkaansa näyttämään mielenterveydellisesti järkkyneiltä.
[Näin oli lausuttu 15.10.2010 Napoleonin kompleksit -blogin merkinnässä You talkin' to me?.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti