Se, että syntipukkimekanismissa on lahkolaisuuden maku, ei liene aivan sattumaa. Yhteiskuntafilosofi René Girard meni niinkin pitkälle, että näki uskontojen ja ”tuonpuoleisuuden” ylipäänsä syntyneen tarpeesta pitää väkivalta yhteisön ulkopuolella, siis ulkoistaa yhteisössä olevan väkivalta syntipukille uhraamisprosessissa, joka ajateltiin täysin oikeutetuksi.
Tämänkään päivän syntipukkimekanismissa ei ole kyse keskustelusta vaan rituaalista. Kyvyttömyys katsoa omia pimeyksiään joko yksilönä tai yhteisönä kääntyy tarpeeksi projisoida ne johonkin ulkopuoliseen kohteeseen. Tällainen mekanismi toimii hyvin vahvasti tunteiden, erityisesti tiedostamattomien sellaisten, varassa.
Kristinuskossa varsinainen syntipukkien syntipukki on tietenkin Kristus, mutta paradoksaalisesti tehdäkseen syntipukkimekanismin lopullisesti tarpeettomaksi.
[Näin oli lausuttu Kansan uutisten sivuilla 20.4.2025 julkaistussa Emilia Männynvälin kirjoittamassa kolumnissa Kilttien ihmisten tyrannia – empatiasta, uhreista ja syntipukeista. Pitkä kirjoitus ponnistaa islantilaisen Friða Ísbergin vuonna 2023 julkaistusta romaanista Merkintä.]
[Osaltaan kristinusko on minusta aika söpö. Tosin kolminaisuusoppi on minusta ihan älytön, ja siihen liittyen en pidä normikristinuskossa myöskään siitä, että sen mukaan Jeesus Nasaretilainen on jotain jumalisempaa kuin vain ihminen. Arvostan Jeesusta siinä määrin kuin hänestä mitään voidaan tietää. Pidän myös Spartacuksesta (k. 71 eKr.), joka kuoli noin sata vuotta ennen Jeesusta – tosin taistelussa. Mutta Spartacuksellakin kuolemista edelsi pitkällinen kamppailu.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti