Eurooppaa vaivaa perspektiivin puute. Ongelmien ajatellaan sijaitsevan jossakin määrittelemättömässä tulevaisuudessa, ja moni epäilemättä kuvittelee niiden jollakin mystisellä tavalla myös ratkeavan siellä. Kolme tai neljä vuosikymmentä voi olla yhden ihmisen elämässä pitkä aika, mutta sivilisaation eliniässä se on vain silmänräpäys. Monet nyt syntyvistä lapsista näkevät vuoden 2100; he joutuvat elämään siinä maailmassa, jonka me heille nyt pohjustamme. Demografiset muutokset tapahtuvat hitaasti, mutta niiden kerran päästyä alulle tilanteen kääntäminen tai edes pysäyttäminen sivistynein keinoin on äärimmäisen vaikeaa, ellei mahdotonta. Mitä esimerkiksi Ruotsi, Ranska tai Britannia voisivat tehdä nykyisten ongelmiensa korjaamiseksi siinäkään hyvin epätodennäköisessä tapauksessa, että kansallismieliset saavuttaisivat parlamentissa absoluuttisen enemmistön? Vaikka ne laittaisivat rajat kiinni saman tien, miljoonat jo saapuneet maahanmuuttajat jälkeläisineen eivät katoaisi minnekään. Jos politiikan suunta ei radikaalisti muutu, kantaväestö jää useissa Euroopan maissa tämän vuosisadan aikana vähemmistöksi, ja jokainen ajattelukykyinen ymmärtää, että tämä merkitsee näiden yhteiskuntien tuhoa. Muslimienemmistöinen, arabien ja afrikkalaisten asuttama Eurooppa ei ole Eurooppa enää missään muussa kuin sanan maantieteellisessä merkityksessä.
[Olli Virtanen Sarastus-verkkolehdessä 26.3.2017 julkaistussa kirjoituksessaan Euroopan tulevaisuudesta]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti