Juha Sipilän sukulaisuussuhteet ja varallisuuden omistuslonkerot muodostavat maallisen taakan, jotka ovat johtaneet hänet sandwich-tilanteeseen.
Hän ei haluaisi lihoa, mutta hän haluaisi lisää jälkiruokaa. Samaan
tapaan hän haluaisi johtaa maata pääministerinä, mutta hän ei haluaisi
kärsiä julkisoikeudellisista intressi-, osallisuus-, sukulaisuus- tai
palvelussuhdejääviyksistä. Pääministeriys on hänelle rakas, ja siksi hän
ilmoittaa, että hänen lapsensa ovat nyt luopuneet pääministerin heille aiemmin siirtämästään pulmallisesta omaisuudesta Katera Steelissä.
Asiaan liittyvä toinen taakka on johtamisen taakka. Suuri osa
johtavassa asemassa olevista ihmisistä joutuu kärsimään
henkilökohtaisesti yhteisvastuun kantamisesta. Ministerit pakotetaan
luettelemaan varallisuutensa kellonkäätyjä myöten, jotta heidän
sitoumuksiaan voitaisiin läpivalaista yhtä röyhkeästi kuin
toimeentulotuen saajien tuloja ja menoja. Toimitusjohtajat puolestaan
viettävät suuren osan ajastaan jossakin naurettavassa syytteessä, joka
johtuu vain siitä, että he ovat yrittäneet esimerkiksi pelastaa pari
tuhatta työpaikkaa.
En tarkoita, että Juha Sipilä ja monet hänen kaltaisensa olisivat
puhtoisia pulmusia. Mutta tarkoitan, että ihmisten elämän röntgenkuvaus
ja heidän luurankojensa esittely julkisessa sanassa ei taida olla enää
kohtuullista eikä oikeudenmukaista. Jos ihmiseltä vaaditaan täydellistä
riippumattomuutta ja sitoutumattomuutta minkäänlaiseen bisnekseen, jossa
valtio on osapuolena, yrittäjät, liikkeenharjoittajat ja
liiketoiminnassa omistusten tai oman toiminnan kautta mukana olevat
ihmiset eivät voi toimia poliittisissa tehtävissä. Niihin pätevöittäisi
vain ryhtyminen autismin tilassa eläväksi kommunistiksi, jonka omaisuus
mahtuu fakiirin taskuun.
[filosofi Jukka Hankamäki 13.1.2017 blogissaan julkaisemassaan merkinnässä Pääministeri, johtamisen taakka ja kanan pahnat]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti