Suomalaisnainen viettää kuukauden vapaaehtoistyössä orpokodissa kehittyvässä maassa. Nainen pelaa ja leikkii lasten kanssa ja lahjoittaa orpokodille myös tarvikkeita. Lapset vaikuttavat nauttivan huomiosta, jopa kiintyvän naiseen. Kuukauden jälkeen nainen palaa kotimaahansa täynnä iloa hyvästä työstään maailman köyhien lasten hyväksi.
Tällaisia ylistäviä tarinoita hyväntekeväisyyteen aikaansa ja rahaansa lahjoittavista altruistisista yksilöistä olemme tottuneet lukemaan lehdistä ja blogeista.
Mutta mitä jos kuulisimme samalla, että suuri osa orpokodin lapsista ei itse asiassa ollutkaan orpoja, vaan ostettu, lainattu tai jopa huijattu vanhemmiltaan, jotta hyvän tekemisestä haaveileville turisteille riittäisi hoivattavia? Tai että orpokodeista on tullut turistikeskuksissa hyvä bisnes, jossa kysyntä synnyttää lisää orpokoteja?
[Näin oli lausuttu Maailman kuvalehdessä 10.9.2020 julkaistussa Karoliina Knuutin kirjoittamassa artikkelissa Kuin lasi viiniä tai hyvää seksiä – auttaminen on riskibisnestä, jossa asiat menevät välillä pahasti mönkään, jossa hän käsittelee toimittaja ja tietokirjailija Mari Mannisen teosta Hyvät aikeet. Miksi autamme ja mitä siitä seuraa? (Atena 2020).]
[Artikkelissa kerrotaan, että kirjansa teon myötä Manninen oli tullut siihen tulokseen, että Suomessa kerjääville romaneille saa ja kannattaa lahjoittaa rahaa, koska raha ei mene minkään liigan taskuun, vaan se oikeasti auttaa kerjääjää itseään ja tämän lähipiiriä. Tämä voi olla totta, mutta en pitäisi silti kerjäläisturismia toivottavana asiana.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti