Vielä jokunen vuosikymmen sitten medialla oli lähestulkoon monopoliasema poliitikkojen julkisuuskuvaan, minkä vuoksi poliitikkojen oli yksinkertaisesti pakko tanssia sen pillin mukaan. Konsensus-Suomessa kansanedustajien tai sellaisiksi haluavien oli julkisissa kannanotoissaan myötäiltävä niin sanottua yleistä mielipidettä, peruttava tarpeen vaatiessa aiempia puheitaan ja aika ajoin suollettava ympäripyöreää diipadaapaa, jonka alle piilottaa todelliset ja potentiaalisesti mielipiteitä jakavat näkemyksensä.
Koska Halla-aho nousi kansakunnan kaapin päälle poliittisten broilerikasvattamojen ulkopuolelta ja vakiinnutti jo etukäteen ydinkannattajaverkostonsa perinteisten medioiden ulkopuolella, hän on ollut häkellyttävän immuuni valtamedian lokakampanjoille. Hänen tähänastinen uransa on ollut poliittisen journalismin konventioita ja vakiintuneita valtahierarkioita ravisteleva tapaus, koska hän ei ole suostunut pelaamaan julkisuuspeliä vanhoilla säännöillä ja kumartamaan kolmannen valtiovallan aatelisia.
Vaikka häntä on toistuvasti esimerkiksi haastettu ja syyllistetty vanhoista blogikirjoituksistaan, hän on järkähtämättä kieltäytynyt pyytämästä niitä anteeksi, sensuroimasta itseään ja nöyristelemästä politiikantoimittajien valtaistuimen edessä. Yksien mielestä tämä osoittaa, että hän ei ole todellisuudessa valmis sanoutumaan irti kärkevistä mielipiteistään, toiset taas pitävät sitä suomalaisille ominaisena suoraselkäisyyden ja periaatteellisuuden ilmentymänä. Lyhyesti ilmaistuna voi sanoa, että Halla-aho on julkipersoona, joka jakaa kansalaisten mielipiteitä.
[Näin oli lausuttu Sarastus-verkkolehdessä 25.10.2020 julkaistussa kirjailija ja kääntäjä Tero Tähtisen kirjoittamassa artikkelissa Pitkätukkasivarista kansallismielisten Mestariksi, jossa hän käsittelee Lauri Nurmen epävirallista Jussi Halla-ahon elämäkertaa. Halla-ahohan on nykyään Perussuomalaisten puheenjohtaja.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti