Taistolaisilla oli kuitenkin 1970-luvun Suomessa vahvoja vastavoimia. Tärkein niistä oli presidentti Urho Kekkonen, joka yhtäältä loi suomettumisen ajan poliittisen ilmapiirin mutta toisaalta onnistui myös suitsimaan sen äärimmäisimpiä ilmentymiä. Usein demonisoitukin Kekkonen oli hoviaan ja taistolaisia ihailijoitaan huomattavasti isänmaallisempi mies, ja pitkälti hänen ansiostaan taistolaisliike pysyi etäällä poliittisen vallan kovasta ytimestä. Tärkeä kysymys onkin, onko nykyajan taistolaisilla samankaltaista merkittävää vastavoimaa? Kekkosen kaltaisen vahvan, autoritaarisiinkin otteisiin turvautuvan johtajan sijaan meillä on nyt Sipilän ja Orpon kaltaisia opportunistisia mitättömyyksiä, joille suvaitsevaiston mielisteleminen on halpa hinta poliittisen mandaatin säilyttämiseksi. Heidän asenteensa on sekoitus vanhaa suomettumisen ajan tottumusta ja uutta joukkohysteriaa, ja heidät on helppo painostaa hyväksymään neuvostohenkisiä lakeja. Perussuomalaisten johtaja Timo Soinikin on lähinnä murahdellut väsyneesti kykenemättä määrätietoisesti puolustamaan omiaan.
[kauhistuttava Timo Hännikäinen 26.9.2016 Sarastus-verkkolehdessä julkaistussa kirjoituksessaan Taistolaisuuden paluu]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti