Narratiivi suomalaisuudesta ylpeänä länsimaana on myös minulle sangen mieluinen, ottaen huomioon Tsaarin Venäjän ja Neuvostoliiton tarjoamat vaihtoehdot. Samalla koen itselleni hieman huonosti istuvaa surua siitä, että länsirintamaan liittyminen tapahtui muinaisten uskomustemme ja tapojemme kustannuksella.
Esi-isieni tapa elää katosi kauan ennen kuin osasin sen perään kysyä.
Erityisesti minua harmittaa se, että koskaan opin mitään muinaissuomalaisten uhripuista.
Suomalaisten muinaisusko -kirjassaan suomalaisen uskontotieteen uranuurtaja Uno Harva kertoo, että papiston käskystä suomalaisten pyhät puut hakattiin maahan. Tämä tapahtui tietenkin vastoin suomalaisen pakanaväen tahtoa.
[Näin oli lausuttu Ylen sivuilla 12.7.2025 julkaistussa Alexander Puution kolumnissa Mitä tapahtui sukuni uhripuulle?.]
[Onhan se tietysti ikävää, että väellä ja voimalla eli väkivalloin tuhotaan toisten uskonnon tai uskonnollisuuden ilmenemismuotoja. Mielestäni kaikkien kukkien pitäisi saada yhteiskunnassa ja yhteiskunnissa kukkia. Tämä ei tietenkään päde rikkaruohoihin. Mutta millaista uskonnollisuutta olisivat sitten rikkaruohot?]
[Minun mielipiteeni aiheesta on se, että väkivaltainen uskonnollisuus, eli kaikki sellainen uskonnollisuus, joka tuottaa asiakkaita Uskontojen uhrien tuki UUT ry:lle, sekä tietenkin sellainen uskonnollisuus, joka tuottaa ruumiita. Mikään uskonnon muoto ja mikään uskonnollinen yhdyskunta ei saa pakottaa toisinajattelijoita kunnioittamaan kannattajiensa pyhiä tuntoja, arvoja, pyhää kirjaa, opinkappaleita, Jumalaa, jumalaa tai jumalia taikka pyhiä hahmoja.]
[Olen omassa blogistossani puhunut siitä, että muinaiset roomalaiset jaottelivat uskonnollisuuden yhteiskunnallisesti hyvään ja yhteiskunnallisesti pahaan. Edellisen kaltaista he kutsuivat nimellä religio ja jälkimmäistä nimellä superstitio. Mutta toki roomalaisten käsitys siitä, millainen uskonnollisuus on minkäkinlaista, muuttui aikojen saatossa. Kutsumatta Roomaan tai Rooman valtakuntaan saapunutta uskonnollisuutta nuivittiin ja samoin sellaista uskonnollisuutta, joka ei ollut uskollinen valtiolle.]
[Kristittyjä saatettiin vainota uskontonsa vuoksi Rooman valtakunnassa, mutta ennen keisari Diocletianuksen aikaa – virassa 284-305 jKr. – vainot tapasivat olla paikallisia, lyhytaikaisia tai enemmän tai vähemmän satunnaisia. Kyllä keisari Nero – virassa 54–68 jKr. – ilmeisesti todella oli polttanut kristittyjä elävältä puutarhasoihtuina Roomassa ja antanut mestata apostoli Paavalin (n. 3-64 jKr.) miekalla, mutta Diocletianus aloitti periaatteessa valtakunnanlaajuiset pitempiaikaiset kristittyjen vainot.]
[Merkittävä mutta lyhytaikainen kristittyjen vainoaja oli kyllä ollut myös keisari Decius – virassa 249-251 jKr. –, joka määräsi vuonna 249, että kaikkien kansalaisten tulee uhrata Rooman jumalille. Uhraamisesta annettiin kirjallinen todistus, mutta kieltäytyjiä kohdeltiin rankasti. Heidät vangittiin, karkotettiin maasta tai teloitettiin.]
[Keisarillisen vainomääräyksen toimeenpanevat roomalaiset virkamiehet kuitenkin usein halusivat päästää kristityt mahdollisimman vähällä, jotta näiden ei kauheasti tarvitsisi loukata omaatuntoaan. He saattoivat vaatia kristittyjä uhraamaan edes pienen suitsukkeenpalasen keisarin puolesta. Kieltäytyminen tästä käsitettiin kuitenkin vakavaksi vajeeksi uskollisuudessa Rooman valtakuntaa kohtaan, koska se saattoi suututtaa jumalat. Rooman valtakunnassahan oli yksityisempien kulttimenojen lisäksi olemassa myös valtion oma kulttitoiminta. Tavallaan siellä oli voimassa valtiontemppeli.]
[Sen siitä saa, kun kieltää kaikkien muiden jumalien olemassaolon kuin omansa, kristityt.]
[Keisari Konstantinus – virassa 306-337 jKr. – laillisti lopulta kristinuskon. Mies teki tämän, koska katsoi kirkon voivan edesauttaa valtakunnan säilymistä omien moraalikäsitystensä ja hienon luomansa organisaation voimin. Keisari ei missään vaiheessa varsinaisesti ryhtynyt kristityksi kuitenkaan. Kerrotaan hänen kuitenkin ottaneen lopulta kasteen kuolinvuoteellaan. Kristillisellä jälkimaailmalla on ollut omat syynsä nimittää häntä "Suureksi".]
[Vaikka Konstantinus ei ollut kristitty, hän harjoitti kuitenkin lievää perinteisen roomalaisen uskonnollisuuden nuivimista. Pahempaa on kenties kuitenkin se, että hän tappoi poikansa sekä paransi lainsäädäntöä siten, että jatkossa lasten vanhemmille oli helpompaa myydä lapsensa orjiksi.]
[Minua itseäni kuitenkin miellyttää se, että hän kielsi gladiaattoritaistelut sekä suosi aikaisempaa vähemmän verisiä kilpa-ajoja. Lisäksi estääkseen lapsenmurhat Konstantinus antoi köyhille perheille avustusta julkisista varoista. Keisari suosi myös kristittyjä nimittäessään virkamiehiä ja upseereja. Tämä viimeisin on minusta jossain määrin paha asia.]
[Keisari Theodosius I – virassa 379-395 jKr. – oli suvaitsematon keisari. Hän otti kristillisen kasteen vuonna 380. Vuonna 392 hän kielsi kaikki roomalaiset kultit.]
[Theodosiuksen valtakaudella pidettiin 293. olympiakisat vuonna 393. Niiden päätyttyä hän päätti kuitenkin lopettaa ne. Seuraavat – modernit – olympialaiset tultaisiin pitämään vasta vuonna 1896 jKr.]
[Jälkimaailma on joutunut tuntemaan myös keisari Theodosiuksen "Suurena".]
[Konstantinuksen valtakaudesta eteenpäin yksin keisari Julianuksen lyhyttä valtakautta vuosina 361–363 lukuunottamatta Rooman valtakunnassa vahvistui ajatus, että Rooman perinteisemmät jumalat ovat ilmausta superstitiosta ja kristinusko taas on selvästi religio.]
[Keisari Julianus olisi saanut minun puolestani olla kaatumatta sodassa.]
[Julianukselle oli syötetty kristinuskoa pienestä pitäen. Keisariksi tultuaan hän halusi kuitenkin olla filosofikeisari. Hän suosi roomalaista uskonnollisuutta ja nuivi kristinuskoa. Yksi tärkeä osatekijä siinä, että keisari oli ruvennut epäilemään kristinuskon "totuuksia", oli varsin todennäköisesti se, että hänen serkkunsa keisari Constantius II – joka oli valtakunnan itäosien keisarina vuosina 337–361 ja koko valtakunnan keisari vuosina 350–361 – surmautti heti saatuaan vallan käsiinsä suvun miespuoliset jäsenet veljiään sekä Julianusta ja tämän veljeä Constantius Gallusta lukuun ottamatta. Keisari jätti veljekset henkiin, koska nämä olivat tuolloin vain pikkulapsia, jotka eivät voisi uhata häntä. Julianuksen mielestä tuollainen murhatyö oli joka tapauksessa moraalitonta käytöstä ja toimintaa korkeamoraalisena kristittynä itseään pitävältä keisarilta.]