Parhaimmat modernit kirjailijat ovat ymmärtäneet tämän. Vaikka valistuksen ja romantiikan jäljiltä taiteilijan ilmaisu kiinnittyy välttämättä hänen tuntemuksiinsa, se ei tarkoita, etteikö taiteilija silti voisi kurottaa itsensä ulkopuolelle.
Kun Marcel Proustin kertoja maistaa lehmuksenkukkateehen kastettua madeleine-leivosta, sinkoutuu mielessään takaisin lapsuuteen ja alkaa sanallistaa muistamaansa, Proust (1871–1922) on jonkin yksilöä mittaamattomasti suuremman äärellä ja yrittää tehdä sen näkyväksi. Ja kun lukijana lopulta näkee, miten koko romaanisarja Kadonnutta aikaa etsimässä on rakennettu kuin katedraali ja yli sivun mittaiset virkkeet soljuvat päässä, tuntee melkein kuin olisi osa jotain pyhää.
Herätysliikkeiden ja new agen suosio kertoo, että modernissa ajassa on yksi lähes yleismaailmallinen tuntemus: jotain on kadotettu, ja sitä kohti hapuillaan. Miksi turismi on niin suosittua, miksi minäkin lähden lähes paikassa kuin paikassa mieluusti katsomaan kirkkoja, muita pyhiä paikkoja, vanhoja rakennuksia tai taidetta? Koska iso osa meistä etsii jotain. Tuhannen vuoden takaiset rakennukset kertovat jostain latteaa nykyaikaa suuremmasta.
[Näin oli lausuttu Helsingin sanomat -lehdessä 21.10.2020 julkaistussa Pekka Torvisen kirjoittamassa esseessä Ranskalainen aristokraatti ennusti 180 vuotta sitten miten meille käy, kun jokainen käpertyy itseensä ja etsii vain ”omaa juttuaan”.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti