Mitä tästä kaikesta sitten pitäisi ajatella? Jussi Halla-aho nousi suuren yleisön tietoisuuteen helmikuun 2009 Pressiklubissa, jonka moni muistaa Leif Salménin ja Halla-ahon kitkerästä sananvaihdosta. Salmén julisti naama kurtussa Halla-ahon ratsastavan pelolla ja vihalla, mihin tämä lohkaisi virnistellen, että Salmén voi puolestaan ratsastaa vaikka kommunismilla.
Tämän kohtaamisen jälkeen sama kaava on toistunut julkisuudessa useita kertoja: valtamedia kutsuu Halla-ahon valokeilaan antaakseen tälle verbaalisen löylytyksen, mutta sanavalmis ja faktat suvereenisti hallitseva vieras kääntääkin tilanteen edukseen ja pääsee oivaltavilla sivalluksillaan niskan päälle. Lisäksi asetelma synnyttää helposti mielikuvan, että Halla-aho taistelee yksinäisenä muskettisoturina ylimielistä ja omanarvontuntoonsa linnoittautunutta establishmenttia vastaan, mikä todennäköisesti poikii hänelle vielä sympatiapisteitä. Tämä yhtälö selittänee sen, että mitä enemmän media on julkisesti yrittänyt höykyttää Halla-ahoa, sitä varmemmin hänen äänisaaliinsa on kasvanut.
Halla-ahon ja Salménin mittelöstä on kulunut jo yli vuosikymmen, ja usein tuntuu, ettei valtamedia ole vieläkään oppinut, miten Halla-aho-ilmiön kanssa tulisi toimia. Kyseisen Pressiklubin jälkeen ohjelman juontaja Ruben Stiller pohti: ”Luulen, että lopputulos on ollut se, että omalla ammattitaidottomuudellani nostin Halla-ahon kannatusta tietyissä piireissä. Minulle jäi lähinnä hämmentynyt olo.” Tämä lienee syvällisin, rehellisin ja oikeaan osuvin Halla-ahoa koskea analyysi, jonka olemme valtamedian edustajalta kuulleet. Miksi ihmeessä näin yksinkertaisen asian ymmärtäminen tuntuu Stillerin kollegoille olevan täysin mahdotonta?
[Näin oli lausuttu Sarastus-verkkolehdessä 25.10.2020 julkaistussa kirjailija ja kääntäjä Tero Tähtisen kirjoittamassa artikkelissa Pitkätukkasivarista kansallismielisten Mestariksi, jossa hän käsittelee Lauri Nurmen epävirallista Jussi Halla-ahon elämäkertaa. Halla-ahohan on nykyään Perussuomalaisten puheenjohtaja.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti