Usein tavoite on alun perin mitä parhain: puolustaa heikkoja ja sorrettuja.
Ja tässä tullaan kiinnostavaan kohtaan affektiivisesti ja reaktiivisesti toimivaa uuslahkolaisuutta: sen arvopohja on – vaikkei sitä haluttaisi myöntää – kristinuskossa, mutta sen toimintatavat kristillisyyden antiteesi.
[...]
Uhrin puolella oleminen ei ole mikään yleisinhimillinen piirre. Se ikään kuin sotii sisäsyntyistä vahvuuden ja voiman arvostamista vastaan. Länsimaiseen kulttuuriin heikkouden ja pienuuden nostaminen arvoonsa tulee suoraan kristinuskosta.
Jopa YK:n ihmisoikeuksien julistuksen keskeisimmät periaatteet on muotoiltu – muun muassa dogmatiikan professori Olli-Pekka Vainion mukaan – kristilliseltä pohjalta, kuten Tuomas Akvinolaisen filosofiasta, vaikka ne pyrittiinkin häivyttämään universaaliuden nimissä. Se olikin ehkä taktisesti viisasta. Myös vasemmistolle heikomman puolustamisen ajatus on vuotanut kristinuskosta, vaikka mutkan kautta. Se on kaunis ja hyvä ajatus. Ongelmaksi se muodostuu, kun siitä tehdään fetissi.
[Näin oli lausuttu Kansan uutisten sivuilla 20.4.2025 julkaistussa Emilia Männynvälin kirjoittamassa kolumnissa Kilttien ihmisten tyrannia – empatiasta, uhreista ja syntipukeista. Pitkä kirjoitus ponnistaa islantilaisen Friða Ísbergin vuonna 2023 julkaistusta romaanista Merkintä.]
[Täytyy sanoa, että onhan se sentään omaperäistä, että kristinuskon ja sen tunnustamisen symboliksi oli noussut risti, crux, joka oli ollut roomalainen varsin raaka teloitusväline.]
[Osaltaan kristinusko on minusta aika söpö. Tosin kolminaisuusoppi on minusta ihan älytön, ja siihen liittyen en pidä normikristinuskossa myöskään siitä, että sen mukaan Jeesus Nasaretilainen on jotain jumalisempaa kuin vain ihminen.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti